Pohdintaa minusta ja koiristani

Luin Sirkun blogikirjoituksen suhteesta omaan koiraan, ja odotuksta koiran tullessa taloon sekä mitä ajattelee muiden odottavan. Siitä löytyi lähinnä Ruutia ajatellen samoja pointteja.

Rasmus <3, Iris Kiemen ottamana (mun kameralla)

Rasmus oli ensimmäinen harrastuskoirani ja elämäni koira. Rasmuksen kanssa mitä lajia sitten kokeiltiinkaan se toimi ja minä kokemattomana ja nuorena opin ohjaamaan. Olin 12- vuotias, kun Rasmus tuli meille. Sainkohan netin kotiin 14-vuotiaana ja sitä ennen sai surffailla koulussa tai isän toimistolla sinne päästessä. Ihan eri mitä nykyajan nuoret! Koiralle ei ollut muuta odotusta, kuin että saan lenkkikaverin ja joka tykkäisi enemmän tehdä peruskoulutusta mun kanssa (kuin Vili terrieri äitin koira).

Kun oli aika ottaa toinen harrastuskoira (omista kolmas) ja tuli pohdittua kolmen rodun välillä (belgi, aussie ja bc). En jotenkin kokenut, että sitä samaa vauhtia ja sähäkkyyttä löytäisin tollerista ja ehkä sellaisen löytämiseen oli pienemmän mahikset. Täytyy myöntää, että koko Rasmuksen elinikänä tuntenut niin hyvin tolleripiirejä ja kasvattajia vain jotkut harvat mihin tutustui eli aika suppeasti. Ennen Ruutin ottoa taas tiesin netin kautta tosi monet kasvattajat. Ja en ole ehkä sellainen tutun ja turvallisen harrastaja, jota ei kiinnostaisi kokeilla eri rotua (nimim. jaksan aina ihmetellä, miten jotkut vain tykästyvät siihen yhteen rotuun. Ehkä se liittyy omaan luonteeseen tai sitä itsekin jämähtää myöhemmin).

Bordercollien kanssa piti olla mahdollista saavuttaa ne "puutteet", jota Rasmuksen kanssa oli. Agilityssa vauhti ja tokossa säpäkkyys merkeille lähettäessä yms. Ihmettelin, kun muut sanoivat että "kun saa opetettua liikkeen, toinen hajoaa" miten niin ei meillä koskaan. Rasmus oli siinä vaiheessa edennyt tokovalioksi 1-tuloksilla ja yhdellä 3-tuloksella (vatsa kipeä). Ykkösiä seurasi vielä liuta sen jälkeen, piirinmestaruus- ja Nuorten SM- sijoituksia. Vasta kun treenimäärä alkoi olla liian harva niin tuli muitakin tuloksia tai liian tiheä kisaputki. Agilityssa se eteni 3-luokkaan 16 startilla, joka tuntui silloin paljolta! Agilityssa Rasmus oli tulosvarma ja paikkasi ohjaajaa. Meidän treenit oli yleensä agilityssa sitä, että radasta riippumatta vedettiin se puhtaana läpi. Eikös ole tylsää? No halusin vähän lisähaastetta.

Ruutin kanssa mietin pitkään onko se kova vai pehmeä ja onko sillä keskittymiskykyä yms. Se paljastuikin aika ohjaajakovaksi, jotkut asiat piti vääntää rautalangasta, että se kuuntelisi mitään. Ja siinä epäonnistuin, en saanut heti alusta pitäen kunnioitusta ja heti selväksi ettei mua naruteta. Arki jo vaikuttaa suhteeseen koiran välillä. Itse en myöskään ole ronskityyppi vaan tosi kiltti, Rasmuksen kanssa ei voinut kertoa, että se teki huonosti. Ruutille taas piti ja sitä piti osata myös komentaa nuuskimisesta yms. Pelkälle kiellolle edes korvat ei välillä kääntynyt, jolloin se piti nappasta karvoista tai pannasta huomio. Itselle oli myös vaikeata olla tuollainen nipottaja ja sallinkin sitten liikaa narutusta. Tokihan se teki sitten palkan ollessa tiedossa tokossa. Paljastui myös ympäristölle pehmeäksi, jos tapahtui jotain yllättävää kiljuvat ja huutavat ihmiset tai kulman takaa uhkaava ihminen, sillä meni heti pakovaihde päälle. Empä niistä merkeistä osannut yhdistää, että sama pehmeys on riskinä ilotulituksissa ja paukuissa. Nuorempana se oli myös aika häiriöherkkä ja oli vaikea kasata pitkäkestoisempaa ehjää suoritusta. Virekin heitteli haistelusta liikoihin kierroksiin. Remmissä ollessa agikentän laidalla tai bussissakin, se pysyi sekuntin paikallaan ja oli taas menossa.

Tokossa alon liikkeet alkoi sujua palkalla 10kk iässä oikein. Mikä palkaton työskentely? Eihän Rasmuksen kanssa kuin menty kehään ja sillä oli hauskaa! Tein siinäkin virheen, ettei harjoiteltu kisamaisiatreenejä etukäteen. Miten voin vaatia koiralta kisamaisessa tilanteessa uudessa paikassa + oma jännitys päälle hienoa suoritusta, jos se ei ole kertaakaan omallakaan kentällä tehnyt palkatta samaa? Epäreilua koiraan kohtaan ja olen muistanut tästä sanoa. Sitä väitetään, että koira reagoi jännitykseen (ehkä pieni osa), mutta suurin muutos treeneihin on ohjaajan jäykkyys, liikkeiden määrä ja palkattomuus. Ei koira ole tyhmä ja mene monesti lankaan tuohon palkattomaan suoritukseen. Ohjaaja on helposti jännittäessään jäykkä, käskyt on kireämpiä, kehuja tulee vähemmän jne. Vertaa nyt perustreenien olemusta siihen kisoissa olevaan ohjaajaan! Älä vie koiraa kokeisiin vain, että pitä päästä kisaamaan nopeasti tai seuraavaan luokkaan, vaan vasta kun voit sanoa, että aika varmasti liikkeeet sujuu. Kun koira pääsee kisoihin ja tekee siellä liikkeet ihan väärin, niin korjaamisessa kestää pidempään kuin odottamalla hieman pidempään kisoihin lähtemistä.
Ennen pitkään tajusin, että jotain on tehtävä saadakseni koiran työskentelemään ilman palkkaa. Aluksi vaikeinta oli omalle itsetunnolle tajuta, että pitää hellittää tulostavoitteita enkä voi odottaa niiden tulevan yhtä helposti kuin Rasmuksen kanssa. Vasta kisoissa näki myös tekeekö koira vireessä vai nuuskiiko se. Mentiin katsomaan minkälainen päivä sillä on. Sitä oppi iloitsemaan pienistä asioista ja otinkin tavoitteeksi, että väliä tuloksella tärkeintä on miten koira tekee töitä ja että sillä on hauskaa. Kaikista koirista ei koskaan saa tulosvarmaa rutiininomaista suorittajaa, ei kaikki ihmisetkään ole sellaisia.

Alossa ja Avossa kisoissa toimi namikuppipalkka, jonka opetin olevan kehänlaidalla. Myöhemmin se nostatti liikaa kierroksia enkä pystynyt käyttämään. Voittajaluokassa ollessa mietin jo onko touhussa mitään toivoa. Pelkkä treenikentälle pääsy sai jo Ruutin kierroksille ja piippaamaan. Välillä pidettiin taukoa, kun motivaatio oli nollassa. Melkein vuoden ajan ei kisattu. Meidän treeni saattoi olla pallon laittaminen selän taakse (koira patoaa), koira sivulle ja vielä hiljaa ollessa vapautus. Pikku hiljaa päästiin yhteen askeleeseen seuraamista ja vapautus. Myöhemmin seuraamiseen (pallon ollessa maassa). Sitten kaksi lyhyttä liikettä. Näitä tehtiin monessa paikkaa aina nollasta aloittaen. Ennen viimeistä VOI1:stä (TK3) Ruuti kastroitiin, tekeminen ja treenaaminen helpottui entisestään. Voi ja evl- luokissa palkkasin suoraan treenitaskusta, joko lelulla tai namilla. Osassa treeneissä tehtiin vain kisamaisesti pari liikettä. EVL:ssä yhdessä vaiheessa, jopa puolet treeneistä oli kisamaista, kun kisamaisen taso nousi niin treenien määrää laskettiin. Kiitos huippukouluttajien joille päästiin aina pariin otteeseen vuodessa tai enemmänkin!

1lk Ruuti, ei tässä ainakaan hirveän hallitun näköinen hyppytekniikka..

Agilityssa oli ohjaajalla oppimista, Ruuti kävi myös liian kierroksilla. Rimoja sateli ja lähtö huononi, vaikka sen kanssa, joka treenissä tapeltiinkin. Rasmusta taas sai vedättää ja paikkaili ohjaajaa. Oma virhe oli yrittää varoa rimoja ja ohjausta, se taas aiheutti ettei koira tiennyt ajoissa minne mennä. Auttoi myös lainakoiran ohjaaminen, jonka kanssa ei ollut aikaa varmistella. Lisäksi lähempänä kastraatiota Ruutille alkoi tulla järkeä mukaan ja sitä oli paljon helpompi ohjata. Kunnes kastraation vaikutus alkoi näkyä liikaa pehmenemisenä, yhdestä rimasta koko itsetunto mureni pois. Sille ei ole mitään tehtävissä pidetään hauskaa matalin rimoin nykyisin. Agilityssa oli tavoitteena valion arvo, mutta saatiin sentään yksi nolla 3lk ennen kisaamisen lopettamista. Syynä tuo pehmeneminen ei koiran terveys. Aluksi vaati myös kovaa selvittämistä uskaltaako lajia tehdä ja useammin koiran huoltoa (osteopaatilla eniten) huonojen lonkkien takia, mutta koira nautti tekemisestä ja hyvä lihaskunto oli lonkille hyväksi.

Toki huono suhde vaikuttaa myös arkeen ja arki vaikuttaa treeneihin & kisakentälle. Pitkään väitin vastaan, koska en tiennyt miten korjata sitä ettei se vaikuta (äitille mm.). Kun Vilistä aika jätti sen komennus jäi pois ja se aiheutti sen, että Ruutissa alkoi näkyä selvemmin ongelmakoiran piirteet. Sitä aiemmin piti vain tietää, että se vahtii ruokaa, leluja, ei tykkää kaikista koirista ja jos se on väsy sitä ei saa halia yms. Sitten alkoi lenkillä koirien ohituksessa rähinä, paineen purki tappeluun Rasmuksen kanssa. Rasmuskin alkoi hermostumaan koirien ohituksessa. Saatiin tähän neuvoja agilitykouluttajalta ja hänen kanssa Ruuti toimi heti parin "luulojen pois" ottamisen jälkeen ja mun kanssa kesti vähän pidempään ennen kuin pääsin "niskan päälle". Riippuu niin koirasta mille toimii mikäkin, jollekin toimii vain positiivinen vahvistaminen ja jollekin pieni niskasta nappaaminen (Ruutilla ei mitään reaktiota, Rasmus taas kiljaisee). Ruutilla toimi pois-käskyn opettaminen. Se opetettiin sillä, että kävelin sen päälle ja se sai väistää, jos ei muuten väistänyt sekä käskytin sillä ajatuksella, että häivy pois silmistäni. Tähän tehosteena remmillä lyönti maahan koiran eteen. Hyviä harjoituskoiria saatiin seuran uroskoirista. Arjessakin sai olla tarkkana, lelut pois ja rapsutuksia ei saanut kerjäämällä tai ovista tulla ilman lupaa taikka syödä. Kastraatio onneksi helpotti Ruutia ja agility ajatellen liikaa pehmenikin.

Ruutin jälkeen seuraavalta koiralta pidin tärkeänä koiran hermorakennetta, sen ei tarvitse olla liian vilkas ja ettei vuoda ääntelemällä. Terveydestäkin tarkempi, vaikkei siitä koskaan varmasti tiedä. Jokaisesta uudesta koirasta ajatellaan, että nyt korjaan edellisen koiran kanssa tehdyt virheet. Vaikka se pitäisi osata ajatella se vain omana persoonanaan, toki ollen tarkkana tietyissä "virheissä", jotka on itse aiheutettu. Kouluttaminenkin kehittyy kokoajan ja kaikkea uutta tulee, siksi hyvä käydä aina "päivittämässä" itseään menestyvien kisaajien koulutuksessa. Aika näyttää mitä tuleman pitää!